Olen tämän päivää kirjoitellut artikkeleja, joiden deadline on torstaina. Yksi on kokonaan valmis, toinen vaatii vielä oikoluvun, ja kolmannesta on kolmasosa valmiina. Minulla oli hirveitä vaikeuksia saada informantit kiinni, eikä toinen heistä ole vastannut vieläkään. Hyvä sylvi! Olen vellonut koko päivän epävarmuuden ja epätoivon välisessä tilassa, ja voin sanoa ettei se ole erityisen kivaa.

Synnyin itseinhoisena. Muuta selitystä en keksi, sillä ihan ensimmäisiä muistojani (niitä, joissa syön sitrusjäätelöä isoveljeni kanssa ja kävelen sairaalan käytävää äidin kanssa tuulisena päivänä) leimaa tunne siitä että olen jotenkin viallinen ja erilainen kuin muut. Ensimmäisellä luokalla olin vakuuttunut siitä, että olin kehitysvammainen, ja kesti kauan ennen kuin ymmärsin etten olekaan. Teini-ikäiseksi tullessani olin jo kokenut pahimmat angstin ja itsevihan kaudet, joten saatoin rauhassa tehdä mitä tykkäsin ja kuunnella levyjä. Itseinho alkoi helpottaa siinä 12 vuoden paikkeilla, kun tajusin, että on paljon hauskempaa kun ei ajattele sitä mitä muut ajattelevat. Olen sen jälkeen inhonnut itseäni enemmän ja vähemmän, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän minun tekee mieli vetää itseäni avarilla naamaan.

Huolimatta tästä olen aina ollut itsevarma. Olen harrastanut niitä juttuja mitä olen halunnut, hengaillut niiden ihmisten kanssa joista olen pitänyt, puhunut suoraan, ottanut riskejä, astunut maalle jolla kukaan ei ole kävellyt. Tähän päivään mennessä minulle on muodostunut kolme sanontaa, joita voisi pitää mottoina ja joita ajattelen aina kun tarvitsen rohkaisua:

1. Fortuna favet fortibus. (Mikä sopii Roope Ankalle sopii myös minulle)

2. Sateenkaaria tulee uusia.

3. Maailma tarvitsee edelläkävijöitä ja edelläkävijän osa on rankka.

Näistä voisi vetää sen johtopäätöksen että olen valoisa, toiveikas ja optimistinen. No en vittu ole. Stressinsietokykyni on surkea, pelkään aina pahinta enkä pysty katkaisemaan kielteisten ajatusten kehää silloin kun se alkaa vetää kuin pässiä narussa. Ihan totta, viime talvena lähetin päätoimittajalle hieman kellertäviä kuvia ja yöllä sain vittu rytmihäiriöitä kun pelkäsin, että se huutaa ja raivoaa ja nöyryyttää julkisesti. Kävikö lopulta näin? No ei.

En ole aina ollut tällainen. Joskus vielä lukiossa otin kaiken löysin rantein ja pahimmanlaatuista panikointia oli se, jos luin ruotsinsanoja yli puolenyön (GASP!). Pärjäsin silti ihan hyvin, en samalla lailla kuin nykyään mutta ihan ok kuitenkin. Silloin ei ollut rytmihäiriöitä, hyperventilaatiota tai jatkuvaa tunnetta että on unohtanut jotain tärkeää.

Olisikin niin, että epävarmuus liittyisi pelkästään opiskeluun tai työhön. Näin anonyyminä voin paljastaa, että olen elämäni aikana tehnyt aloitteen kiinnostavaa miestä kohtaan tasan KERRAN. Siis... yhden ainoan kerran. Taustatarina: eräänä syksyisenä aamuna kouluun kävellessäni näin erään nuoren miehen kadun toisella puolella ja Night Valea siteeratakseni I FELL IN LOVE INSTANTLY. Pari viikkoa myöhemmin menin ensimmäistä kertaa erään harrasteryhmän kokoontumiseen, ja mies oli siellä. Tutustuimme toisiimme, seurasi vajaa puoli vuotta jäätyilyä ja koomailua ja omituista kurkkuääntä minun puoleltani, sulavuutta ja vilpittömyyttä hänen puoleltaan. Ihan tosi, kun muistelen sitä syksyä ja talvea, ensimmäisenä tulee mieleen hänen kanssaan hengailu eikä suinkaan opiskelu, muut uudet tuttavuudet, proggikset tai lukuisat treenit. Kyllä ne muistuvat mieleen ennen pitkää, mutta ensimmäinen mielleyhtymä on aina tämä sama mies. Haluatte varmaan tietää miten juttu eteni? Keksin idioottivarman suunnitelman: hän oli tulossa samoihin kekkereihin kuin minä. Marinoin itseäni paloviinalla koko illan, ja sitten "sopivan hetken" koettaessa, ollessamme parvekkeella kaksi sopersin asiani hänelle. Hänellä oli toinen. Juma-lauta. Parin viikon päästä olin ihan ok, mutta kesti puoli vuotta päästä yli siitä miten hirveä ja kännissä olin silloin. Tällainen on siis ainoa kerta, kun olen puhunut tunteistani niiden kohteelle. En ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa. Pahinta mitä voi tapahtua on se että mies sanoo "ei", mutta kun ei se oikeastaan ole pahinta, vaan se jäätävä häpeä mikä siitä seuraa.

Pointtini tässä räntissä on nyt se, että olen samaan aikaan itsevarma ja itsetunnoltani huono. Mietin pitkään onko asia oikeasti niin vai onko se paradoksi. Miten itseinhoinen ihminen voi olla itsevarma? Miten itsevarma ihminen voi olla itseinhoinen? Olen tehnyt paljon juttuja joita pidin lapsena mahdottomina, kai se on jonkinlainen todiste siitä että itsevarmuus on ainakin noussut. Mutta onko se, jos en ole nauttinut jutuista tippaakaan? En pidä esiintymisesta (paitsi ehkä joka kolmannella kerralla viidentoista minuutin ajan), mutta keikalle lähteminen on kuitenkin kerta kerralta helpompaa.

//

Lisäksi minulla on kummallisia paineita tänne kirjoittamieni juttujen suhteen. En usko että kukaan näitä lukee, eikä haittaa vaikka lukisikin, sillä minua ei voi näistä tunnistaa. Silti mietin tänne kirjoittamista paljon enemmän kun päiväkirjaan - tai päiväkirjoihini - kirjoittamista. Sanoisinko jopa, että minulla on vähän PAINEITA. Loppuun voisin vetäistä sellaisen mitä kutsun "räppäisyksi".

Räppäisy (räpphing, noun)

1. yön pikkutunneilla hätäisesti kirjoitettu merkintä, jossa kirjoittaja käy muutamalla lauseella läpi päivän tapahtumat vain jotta voi sanoa, että "kyllä, kirjoitan ihan joka päivä". Sana periytyy karatevalmentajalta, joka käyttää sanaa kuvaamaan heikkovoimaisia lyöntejä.

Seuraavaksi näemme esimerkin räppäisystä. Yhteydet todelliseen maailmaan ovat sattumaa.

"19.8.2015 KE/5.55

Tänään heräsin ja luin sängyssä panikoiden tulevaa tapaamista. Menin tapaamispaikalle jo tuntia ennen kirjan kanssa. Hän saapui ja otin kuvia, joista yksikään ei ollut erityisen hyvä. Sitten tapasin sattumalta kavereita ja käytiin syömässä. Illalla oli treenit, miekka-ja keppitekniikoita. Sen jälkeen kävin lenkillä. Polviin sattui. Tulin kotiin. Söin ja kirjoitin. Daddadaa. Olen katsellut amerikkalaisia anti-drugs-mainoksia. Parasta viihdettä."

Tuollainen on räppäisy. Ennen kirjoitin päiväkirjaa useita sivuja kerralla, kuvailin näkemiäni ihmisiä ja paikkoja ja miltä missäkin näytti ja miltä mikäkin näytti. Yritän palata oikean kirjoittamisen pariin.

G'night. Aurinko nousee.